Mitä otat mukaasi, kun yksi ovi sulkeutuu

Viime viikolla sain pitää workshopin työyhteisölle, jonka elämä oli juuri muuttumassa.

Tällä kertaa en kuitenkaan ollut vain valmentaja. Olin myös itse osa tätä muutosta.

Olen saanut viettää tässä työyhteisössä kolme kesää. Jo kuukausia aikaisemmin olimme saaneet tiedon, että toimipaikkamme suljetaan. YT-neuvottelut olivat päättyneet, päätökset oli tehty ja nyt jäljellä oli enää yksi yhteinen työviikko.

Tunnelma oli samaan aikaan haikea, pelottava, kiitollinen ja hieman epätodellinen.

Joku pohti ääneen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toista huoletti työ, toista toimeentulo. Joku mietti, löytääkö enää paikkaansa työelämässä. Vaikka jokaisen tarina oli erilainen, yksi asia yhdisti meitä kaikkia.

Muutos.

Samalla huomasin ajattelevani, kuinka valtavan kiitollinen olen näistä kolmesta kesästä.

Voin rehellisesti sanoa, että tämä on ollut yksi parhaista työyhteisöistä, joissa olen saanut työskennellä.

Miksi?

Koska tämä on ollut yhteisö, jossa erilaiset ammattilaiset ovat rakentaneet yhdessä jotakin paljon suurempaa kuin osiensa summan. Työyhteisö, jossa tiimityö on ollut todellinen voimavara, jossa jokainen on tullut kohdatuksi omana itsenään, jossa huumori on kuulunut jokaiseen työpäivään ja jossa aikaa on haluttu viettää yhdessä myös työpäivien jälkeen.

Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä – työyhteisö, jossa esimiestyö on ollut juuri sellaista kuin sen kuuluukin olla.

Workshopissa pysähdyimme pohtimaan muutosta. Emme voi aina päättää, mitä elämä vie mukanaan. Mutta voimme päättää, mitä otamme siitä mukaan.

Mitä jätän taakseni? Mitä haluan kantaa mukanani seuraavaan työpaikkaan, seuraavaan elämänvaiheeseen?

Yksi vastaus nousi lähes yhteiseksi.

Haluamme ottaa mukaan tämän työkulttuurin. Tavan kohdata toisemme. Luottamuksen. Huumorin. Toistemme arvostamisen. Sen tunteen, että työpaikka voi olla paikka, jossa ihmiset oikeasti välittävät toisistaan.

Työyhteisö voi päättyä. Mutta kulttuurin ei tarvitse.

Workshopissa puhuimme myös vaikuttamisen kehästä eli siitä, mihin asioihin voimme vaikuttaa ja mihin emme.

Emme voi enää muuttaa tehtyjä päätöksiä. Emme voi palata menneeseen emmekä tehdä aikaisempia valintojamme uudelleen. Emme myöskään voi hallita kaikkea sitä epävarmuutta, jonka tulevaisuus väistämättä tuo mukanaan.

Mutta voimme aina vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu meidän sisällämme.

Voimme vaikuttaa siihen, miten puhumme itsellemme. Siihen, annammeko pelon vai toivon ohjata seuraavia askeleitamme. Ja ennen kaikkea siihen, miten kohtelemme itseämme silloin, kun elämä ei menekään niin kuin olimme suunnitelleet.

Kuinka helposti me ihmiset olemme oman elämämme kovimpia arvostelijoita. Kun elämä horjuu, sisäinen puhe muuttuu usein armottomaksi.

Miksi juuri minulle käy näin? Miten tämän epävarmuuden kanssa voi elää? Onko tulevaisuudella minulle vielä jotakin annettavaa?

Ehkä juuri siksi itsemyötätunto on yksi tärkeimmistä taidoista, joita voimme elämässä – ja etenkin tällaisessa tilanteessa – harjoitella.

Ja kyllä, nimenomaan harjoitella.

Sillä itsemyötätunto ei synny siitä, että päätämme olla huomisesta lähtien armollisempia itsellemme. Se rakentuu aivan kuten mikä tahansa uusi taito – pienistä toistoista, päivä päivältä.

Ajattele pientä lasta, joka opettelee kävelemään. Hän kaatuu, nousee ylös, kaatuu uudelleen ja yrittää taas.

Kukaan ei sano hänelle, ettei hänestä taida olla kävelijäksi.

Päinvastoin. Jokainen kaatuminen kuuluu oppimiseen.

Silti aikuisena odotamme itseltämme onnistumista ensimmäisellä, toisella tai viimeistään kolmannella yrittämällä. Ja jos emme onnistu tai elämä ei menekään niin kuin olimme suunnitelleet, alamme helposti epäillä itseämme.

Ehkä meidän pitäisi suhtautua itseemme samalla lempeydellä kuin siihen pieneen lapseen.

Juuri silloin itsemyötätunnosta tulee supervoima.

Ei siksi, että se poistaisi vaikeudet tai tekisi muutoksesta helpon. Vaan siksi, ettei se lisää kärsimystä. Kun emme kuluta vähäisiä voimavarojamme itsesyytöksiin, meille jää enemmän energiaa kohdata todellisuus, etsiä ratkaisuja ja uskaltaa ottaa seuraava askel.

Workshopissa puhuimme myös siitä, että itsemyötätunnossa on kaksi puolta.

Toinen niistä on lempeys. Kyky pysähtyä omien tunteidensa äärelle, lohduttaa itseään, levätä ja hyväksyä se, että epävarmuus kuuluu elämään.

Mutta toinen puoli on vähintään yhtä tärkeä.

Se on rohkeus.

Rohkeus vetää rajoja. Rohkeus puolustaa itseään. Rohkeus pyytää apua silloin, kun sitä tarvitsee. Rohkeus uskoa itseensä. Ja ennen kaikkea rohkeus uskoa siihen, ettei yksikään työpaikka, titteli tai elämäntilanne määrittele sitä, kuka minä olen.

Tämä ajatus koskettaa minua myös omasta elämästäni käsin.

Kun joitakin vuosia sitten luovuin yrityksestäni ja työstäni, koko elämäni muuttui. En olisi silloin voinut kuvitella, että tuo muutos johdattaisi minut rakentamaan aivan uudenlaista elämää.

Jälkikäteen ymmärrän, että kaikkea ei tarvinnutkaan nähdä valmiiksi. Riitti, että uskalsin ottaa seuraavan askeleen.

Eeva Kilpi kirjoittaa runossa:

"Huomenna minä olen itselleni armollinen, kutsun itseni kylään."

Tässä piilee yksi onnellisen elämän tärkeimmistä taidoista. Oppia olemaan itselleen sellainen ihminen, jonka seurassa viihtyy. Oppia rakastamaan itseään joka tilanteessa.

Ehkä juuri siitä syntyy myös rohkeus rakentaa jotakin uutta silloin, kun vanha päättyy. Ja ehkä juuri sitä hyvä työyhteisö parhaimmillaan tekee.

Se ei jätä jälkeensä vain muistoja. Se jättää jäljen ihmisiin.

Minä haluan kantaa mukanani tämän työyhteisön huumorin. Luottamuksen. Toisten arvostamisen. Rohkeuden olla oma itsensä. Ja sen tunteen, että parhaat työpaikat syntyvät ihmisistä, eivät seinistä.

Sillä kulttuuri ei katoa silloin, kun ovet sulkeutuvat. Se jatkaa elämäänsä jokaisessa ihmisessä, joka päättää rakentaa sitä eteenpäin.

Emme voi aina valita, mitä elämä vie meiltä. Mutta voimme aina valita, mitä otamme siitä mukaamme.

Lämmöllä,

Paula ❤️